Rahoitusyhtiöt, suuryritykset ja EU-valtiot kohti vähähiilistä taloutta

Rahoitusyhtiöt, suuryritykset ja EU-valtiot kohti vähähiilistä taloutta

Suomalainen Ecobio lanseerasi ensimmäisenä maailmassa kattavan digitaalisen ratkaisun EU-taksonomia-asetuksen noudattamiseksi

EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmä, lyhyesti EU-taksonomia, on mittava säädösperusteinen kriteeristö, joka määrittelee ympäristön kannalta kestäviä taloudellisia toimia yrityksissä. Se on EU:n työkalu ohjata taloutta kestävän kehityksen suuntaan. Yritysten on täytettävä vaatimukset asteittain vuoden 2022 alusta lähtien.

EU:n taksonomia-asetus velvoittaa rahoitusmarkkinoilla toimivia yrityksiä ja pörssilistattuja suuryrityksiä luokittelemaan, arvioimaan ja julkaisemaan taloudelliset toimensa kestävän kehityksen kriteereiden mukaisesti. Taksonomia-asetus tulee jatkossa koskemaan yhä laajempaa joukkoa taloudellisia toimijoita. 

Yritykset valmistautuvat nyt EU-taksonomia-asetuksen asettamien vaatimusten noudattamiseen. Mittavan luokittelujärjestelmän vaatimustenmukaisuuden arviointiin ja tietojen raportointiin on toistaiseksi ollut vain vähän apua saatavilla. 

Ecobio Manager tarjoaa ratkaisua taksonomiahaasteeseen yli 10 000 EU-yritykselle

Ecobio julkisti tänään keskiviikkona 29.9.2021 ensimmäisenä maailmassa kattavan ja helppokäyttöisen digitaalisen ratkaisun EU-taksonomia-asetuksen vaatimusten täyttämiseksi. Ratkaisu toteutetaan Ecobio Manager-SaaS-palvelun osana. Ecobio Manager on yritysten toiminnan, tuotteiden ja alihankkijoiden kestävän kehityksen työkalu pilvipalveluna.

Ohjelmiston lisäksi palvelu sisältää muun muassa kansainvälisiä lakien, asetusten ja sopimusten jatkuvasti päivittyviä tietokantoja. Sen moduulirakenne tarjoaa mahdollisuuksia valita sisältöjä tarpeen mukaan.

– Ecobio Managerin maailman ensimmäinen kattava taksonomiaratkaisu sisältää sujuvan luokitteluprosessin ja päivittyvien lakitietokantojen lisäksi myös ympäristöriskin arvioinnin. Kattavuudeltaan vastaavaa palvelua markkinoilla toistaiseksi ole ollut, Ecobion perustaja ja kehitysjohtaja Sanna Perkiö, TkT, kertoi. 

EU:n komissio on luonut monitahoisen järjestelmän, jonka vaatimusten syövereihin yritysten on helppo eksyä ilman perehtynyttä asiantuntija-apua ja järjestelmällistä työskentelymallia.

– Tarjoamme yli 10 000 EU-yritykselle helppoa ja pätevää digitaalista toimintamallia kimuranttien vaatimusten täyttämiseksi. Vastaanotto pörssiyrityksissä ja rahoitusalalla on ollut sekä innostunutta että helpottunutta.

Yritysten kannattaa alusta lähtien hyödyntää digitalisoinnin tarjoama tehokkuus, Perkiö vinkkasi.

– Taksonomian ensimmäiset vaatimukset on raportoitava jo ensi keväänä. Odotamme laajaa kiinnostusta ja asiakkuuksia eri puolilta Eurooppaa.

Lisätietoja:

Sanna Perkiö
Ecobio Oy
Hallituksen puheenjohtaja
sanna.perkio@ecobio.fi
puh. +358 20 756 9451

Kuvassa vasemmalta oikealle: Taru Halla, Emma Björkqvist, Katrine Hoset, Sanna Perkiö ja Evelina Meski. Kuva: Ecobio.

Ecobio – kestävän kehityksen pioneeri

Ecobio Oy tarjoaa ympäristön, kemian ja yritysvastuun syvällistä asiantuntijapalvelua kaikenlaisille ja -kokoisille organisaatioille tehtailta konsernien johtoon. Yhtiön palveluissa yhdistyvät useat tieteenalat kuten kemia, ekologia, biologia, maantiede, yhteiskuntatieteet ja tietotekniikka. Ecobion asiantuntijat konsultoivat, mallintavat, laativat viranomaisasiakirjoja ja kouluttavat asiakkaita – suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi. Yhtiön yli 30-vuotisen menestyksen salaisuutena on luovuuden yhdistäminen insinöörilahjakkuuteen ja taito onnistua vaikeissa tehtävissä. Ecobio toimii uuden teknologian hyödyntäjänä, palvelujen tarjoajana ja alansa tiennäyttäjänä.



Lupa innostua: myönteinen vie eteenpäin vastuutyössäkin

Lupa innostua: myönteinen vie eteenpäin vastuutyössäkin

Vastuu ja vastuuviestintä – monille nämä termit kertovat jostakin vakavasta, raskaasta aihealueesta. Sellaisesta, missä virheitä ei sallita. Tämä on yksi näkökulma vastuullisuuteen ja siitä kertomiseen.

Luulenpa, että se ei ole se näkökulma, joka valaisee tietä ja vie perille. Virheiden varominen saa pelkäämään ja pelko on huono kirittäjä kohti hyvää. Se voi saada toimimaan, mutta avoimuuden sijaan se saattaa kannustaa sulkeutumaan.

Vastuullisuudesta viestiminen ei vaadi virheettömyyttä; sen sijaan se vaatii rehellisyyttä, koska kukaan ei usko kerskujaan. Eikä pidäkään; tavoitteet kohti parempaa maailmaa ja yksinkertaisesti tulevaisuutta ovat kouriintuntuvan yhteiset. Ei ole edes klisee sanoa, että vain yhdessä pääsemme perille. Tarvitaan hyviä esimerkkejä ja niiden jakamista hyödyksi muillekin – ei voittoja yli muiden.

Olisiko vastuutyöstä ja -viestinnästä siis lupa innostua? Lähestyä hiilijalanjälkeä ja -kädenjälkeä vähemmän vaikean ja virheettömyyttä alleviivaavan näkökulman kautta? Uskon, että on, sillä useimmiten ihmiset haluavat kiinnittyä hyvään. Hyvä ja myönteinen kuljettavat eteenpäin kohti avoimuutta, pelko ja virheettömyyden vaatimus sulkevat ovia ympärillä. Lopulta terveen luottamuksen sijaan ihmisten ja yritysten välille laskeutuu terve epäilys. Joskus vain pelkkä epäilys, joka kroonistuu pysyväksi näkökulmaksi kaikkeen.

Kannustaisin siis kaikkia vastuusta kertovia ja kirjoittavia innostumaan hyvistä jutuista ja rohkeasti tarttumaan rosoisinkiin ja puolivalmiisiin aiheisiin. Näin emme kerro kiiltokuvin, vaan otamme ihmisiä aidosti mukaan keskusteluun. Vain yhdessä keskustellen rakennamme yhteistä hyvää; ja tämä voi vallan hyvin olla myös yritysten tavoite. Poliittisen kentän ollessa globaalisti epävakaa, yritysten rooli yhteiskunnan rakentajina ja tukipilareina korostuu.

Sillä, että kerrotaan hyvin tehdystä työstä innostuen, innostetaan muitakin samalle tielle. Vastuutyö on laji, missä voitetaan, kun kaikki ovat maalissa. Todellinen joukkuelaji siis, ja ehdottomasti innostumisen ja innostamisen arvoinen!

Nina Alivirta
nina.alivirta(a)pilgrim.fi
p. 040 589 7752

Kuka jaksaisi raporttia? Vinkit vuosikertomuksen tekemiseen

Kuka jaksaisi raporttia? Vinkit vuosikertomuksen tekemiseen

Vuosikertomus ja vastuuraportti maistuvat sanoinakin hieman pölyisiltä. Sitä ne usein ovatkin: prosenttilukuja, tilastoja ja kunniakkaan kuuloista selostusta toimitusjohtajalta siitä, miten arvoista on pidetty kiinni.

Raportointi on monella alalla pakollista eikä siihen panosteta sen enempää kuin on ihan välttämätöntä. Vuosikertomusten ja vastuuraporttien sisällössä on kuitenkin monesti arvokkaita viestinnän timantteja, jotka kaipaavat vain hieman tomuttamista, jotta kiilto saadaan esiin. Näistä asioista kannattaa kertoa tavalla, joka herättää lukijan mielenkiinnon – onnistunut raportointi voi olla yksi luottamusviestinnän keino.

Miten raportoida kiinnostavasti?

Lähde liikkeelle luovasti. Raportin ei ole pakko olla omien verkkosivujen pimeimpään nurkkaan piilotettu pdf-nivaska, vaan se saa olla feature-artikkeleita, videoita, värikkäitä graafeja ja vaikka podcast-sarja. Nosta esiin oman yrityksesi toiminnan kannalta oleelliset tapahtumat ja luvut sekä niiden merkitys – unohda raportointi raportoinnin vuoksi.

Kysy itseltäsi: miksi? Pelkkien listojen tekeminen tai tilastojen esittäminen ei ole järkevää, jos lukijalle ei kerrota, miksi pidätte esitettyä tietoa tärkeänä. Kerro tiiviisti ja korosta kerrottujen asioiden merkitystä juuri teidän yrityksenne kannalta. Mieti myös, millä perusteilla valitset raportoitavia asioita – pitääkö kaiken vaikuttaa hattaraiselta vai kerrotaanko asioista rehellisesti ja avoimesti. Sattuiko raportointijaksolla jotakin ikävää? Mitä siitä seurasi, opittiinko jotain? Älä piilottele vastoinkäymisiä, vaan kerro, miten niistä mentiin tai aiotaan mennä eteenpäin.

Näe mittakaava. Asioiden merkitystä ei pidä paisutella verhoilemalla sisältöä hölynpölyyn. Ei siis näin: ”mullistava uunipohjainen innovaatiomme kiihdyttää kehitystä ja asettaa uudet standardit leivontaprosesseihin”, vaan näin: ”käytämme paistaessa nykyään höyryä, joten hiivaleivän kuori on aiempaa rapsakampi”. Kukaan ei tee jatkuvasti häikäiseviä keksintöjä ja uudista alaa. Se ei haittaa. Jos joka asian tarjoilee kuin kyseessä olisi maailman ihmeellisin asia, ei se hämmästyttävä innovaatiokaan tunnu enää miltään, kun sellaisen joskus saa aikaiseksi. Ei ole myöskään syytä jättää vaatimattomammaksi koettua kehitystä kertomatta – pitää vain muistaa liittää siihen merkitys: miksi muutos tehtiin ja mitä hyötyä siitä on. Pienilläkin ideoilla on väliä! Yrityksen koosta riippuen kerrottavaa voi tosin kertyä liikaakin, jos kaikki pienetkin sattumukset haluaa liittää mukaan. Sopiva mittakaava on haettava oman toimialan ja kokoluokan mukaan.

Näytä konkretiaa. Raportissa ei pidä jättää kerrontaa arvojen ylätasolle tyyliin: ”Työntekijöiden hyvinvointi on meille tärkeää”. Kerro, miten asia on konkreettisesti huomioitu toiminnassa ja millaisia tekoja hyvinvoinnin edistämiseksi on tehty: onko parhaasta kahvimerkistä järjestetty äänestys, kotitoimistoihin viety ergonomiset työtuolit tai kaikille tarjottu hammastarkastus? Kerro siitä, mielellään kuvien kera!

Ole ymmärrettävä. On taitolaji kirjoittaa monimutkaisista asioista niin, että jokainen ymmärtää. Sidosryhmäsi edustajat voivat olla monenlaisten yhteisöjen edustajia, eikä kannata luulla, että esimerkiksi kaikki yrityksesi ydinalaan kuuluvat termit ja säädökset ovat samalla tavalla kaikille tuttuja. Kaiken sisällön paras mittari on se, jaksoiko joku lukea, katsoa tai kuunnella sen, ja saiko vastaanottaja jotakin irti siitä. Hyvä sisältö aukeaa helposti, ja sen kuuluu vaatia ponnisteluja vain tekijältään, ei koskaan vastaanottajaltaan. Tämä on niin tärkeä asia, että sanon sen vielä kääntäen: asiantuntijuutta ja älykkyyttä ei osoiteta vaikeiden sanojen määrällä ja virkkeiden pituudella.

Jos kaipaat apua kiinnostavamman vuosikertomuksen ja vastuuraportin tekoon, ole yhteydessä Pilgrimin tekijöihin! 

Luottamuksen lähteillä: kuka muistaisi luoda toivoa?

Luottamuksen lähteillä: kuka muistaisi luoda toivoa?

Tasan 19 vuotta sitten sain ensimmäisen lapseni, Ilmarin. Lapsen syntymä on yksi sellainen taitekohta ihmisen elämässä, joka saattaa muuttaa maailmaa ja maailmankuvaa ja ainakin minulle kävi niin. Muistan Ilmarin syntymisen ajoista moniakin asioita mutta erityisesti muistan yhden sen aikaisen uutisen. 15.2.2001 uutisista kuultiin, että Suomen luottopakit lankesivat, kun Suomen hiihtomaajoukkueen jäsenet joutuivat epäilyksenalaisiksi dopingin käytöstä.

Muistan seuranneeni tätä uutisointia aika synkkänä – mikä on siksi merkillepantavaa, että en seuraa urheilua ollenkaan, eikä aiheen siksi olisi luullut koskettavan minua kovinkaan syvällisesti. Ehkä lapsen syntymä herkisti aiheelle ja aiheutti jotain sielunelämän ja maailmankatsomuksen fundamentaalitason muutoksia, mitä en silloin vielä itse tajunnut. Uutisikkuna oli minusta aika musta ja ehkä se väritti myös ikkunaa elämään. Ehkä se ei ollutkaan se urheilu-uutisen elementti, mikä minua tavoitti, vaan joku symbolisempi ulottuvuus.

Tästä kului vain muutamia kuukausia, kun uutisikkuna musteni kokonaan New Yorkissa.

Vuonna 2001 maailma oli aika synkkä, ainakin synkät uutiset vallitsivat maisemaa, ja median tehtävä oli kertoa tästä kaikesta. Toivoa ei kuitenkaan luonut kukaan. Vai loiko? Ehkä en vain huomannut. Toivon luominen on minusta liian pitkään jäänyt itse kunkin omalle vastuulle.

Toisen lapseni, Sakarin, äitiyslomalta palatessani keväällä 2009 mietin uusi läppäri sylissäni, mitä minun täytyy tajuta voidakseni jatkaa motivoituneena sekä omaa ammattiani kehittäen työssä eteenpäin. Vastuullisuus ja kuinka siitä kommunikoidaan korostuivat alan ja asiakkaiden keskusteluissa – erityisesti mietittiin, että paljon hyvää jo tehdään yrityksissä, mutta siitä ei uskalleta tai osata kertoa, sillä sitä voidaan pitää kilven kiillotuksena ja viherpesuna. Se ei tuntunut minusta täysin oikeudenmukaiselta, vaikka totta on, että vastuullista tekemistä on myös aika ajoin käytetty keinotekoisena kontekstina.

Tajusin hetimiten, etten pääse aiheesta kartalle yksinäni, enkä haluakaan koska silloin tekeminen jää helposti saarekenäpertelyksi, ja  perustin LinkedIn-ympäristöön ryhmän Vastuulliset viestijät. Ryhmä alkoi heti kasvaa tasaisesti, mutta ihan heti en itse tajunnut, miksi ryhmä tuntui minusta tärkeältä ja mikä oli syvällisin motivaationi sen pyörittämiseen. Itse asiassa olen tajunnut sen vasta ihan viime aikoina.

Hiihtoteemaan palatakseni Mika Myllylän kuolema vuonna 2011 on yksi muistamani musta uutinen, jonka jollain tavalla koen muokanneen maailmankuvaani. Toisin kuin doping-kohun kohdalla sen kohdatessani alkoivat kuitenkin jo jyvät erottua akanoista: en tiennyt,  kumpaa surin enemmän: itse kuolemaa vai siitä koottua riipivää tarinaa. Kun uutinen tuli, olin perheen kanssa lomalla saaressa Suomenniemellä ja minulla olisi ollut hyvä mahdollisuus siintyä rantalepikossa autereisten ajatusten kanssa, mutta sen sijaan surin Mika Myllylän baarin seinustalle yksin jäänyttä pyörää. Se kuva ei taida hälvetä mielestäni ikinä. Juttu oli vaikuttavuudessaan hyvä mutta oliko se sittenkään hyvä?

Mihin tarvitsemme näitä repiviä surutarinoita? Ylösrakentumiseenko? Valaistumiseen? Hyvinvointiin? Hyvin mahdollisesti niitä tarvitaan lehtien myymiseen – joka on ymmärrettävä mutta ei minusta riittävän hyvä syy. Lehdillä ja medialla on oltava parempia syitä olemassaoloonsa.

Toki on ymmärrettävää, että epäkohdat täytyy valaista ja esimerkiksi sellaiset kauheudet kuin kouluammuskelut on ilman muuta saatava julkiseen käsittelyyn niin kipeitä kuin aiheet ovatkin.

Joku näissäkin uutisoinneissa on minua silti häirinnyt. Uutisointi, synkkyytensä lisäksi, on aika reaktiivista: puhumme jälkeen päin. Voisiko tiedonvälitys toimia paremmin myös ennakoivasti: esim. juuri ja nimenomaan kouluturvallisuusaiheissa? Tai voitaisiinko urheilijoiden valmennuksen tavoista ja tavoitteista keskustella julkisuudessa rakentavasti, ei repivästi, ennen superlahjakkuuksien lankeamista ja/ tai burnoutia. Olisiko se vastuullista viestintää medialta? Voisiko uutisen kriteeri kokea evoluution, että saisimme kouluturvallisuusaiheita muutenkin kuin kriiseissä esillä pidettyä ja siten ehkä edistettyä turvallisuuskulttuuria, joka voisi tukea päätöksiä, millä ehkäistään uudet katastrofit.

Voiko tiedolla luoda muuta kuin tuskaa, voiko sillä luoda myös toivoa? Maailma on toki kolkko paikka ja pimeyttä ylläpitävät tahot täytyy tuoda päivänvaloon,

MUTTA

maailma on myös epäkohtiaan moninaisempi paikka ja tiedonvälityksen tehtävä voisi olla välittää sitä. Toivolla on käyttöarvoa, eikä sen missään tapauksessa tarvitse eikä pidä olla hömppää. Journalismin pohja voi minusta ihan yhtä hyvin olla terve luottamus kuin terve epäilyskin.

Vastuulliset viestijät on perustettu, jotta oppisimme viestimään vastuullisesti ja myös vastuullisuudesta. Tuntuu, että esim. yritysten hyvin ja hyvän tekemisestä ei ole oikein aina osattu tai uskallettu kertoa, eikä viestiä aina olla myöskään kuultu.

Pieniä pilkahduksia on jo olemassa, mutta minusta tarvitsemme kulttuurinmuutoksen, jotta saamme hiukan valkeutta väliin mustaan uutisikkunaan. Meidän on opittava kertomaan hyvästä ja me voimme luoda kerronnalla kulttuuria, joka auttaa sitä myös vastaanottamaan. Tähän tarvitaan viestinnäntekijöiden ja vastaanottajien keskinäistä luottamusta. Jos esim. media jatkossa suostuu myös hyvän paljastajaksi, myös yrityshyvän, voi olla, että se luo intoa yhä useammassa yrityksessä tehdä hyvää ja hyvin. Hyvinkin simppeliä – ja juuri siksi ainakin minun on siihen helppo uskoa.

Kerrotaan hyvästä, koska vain hyvä auttaa! Hyvä asenne, hyvä mieli, hyvät teot, hyvät sanat. Mikään muu ei koskaan auta ketään missään: ei ihmistä, ei yritystä, ei puoluetta eikä maata.

Luottamusaamussa luomme jälleen katsauksen hyvää yllä ja koossa pitävään luottamukseen. Hyvällä vastuullisella ja vastuullisuusviestinnällä ja hyvällä johtamisella ansaitaan ja huolletaan sitä. Kaiken kerronnan ”jalo päämäärä” voisi ja minusta pitäisi olla luottamuksen rakentaminen pikemminkin kuin rapauttaminen. Me kaikki tarvitsemme luottamusta, ja ihan erityisesti tuntuu että me tarvitsemme sitä nyt.

Hyvää luottamuksen syntymäpäivää meille kaikille ihan joka päivä! Niin ja tervetuloa Luottamusaamuun!

T. Nina Alivirta, luottamusviestijä

Järki vai tunne: saako vastuuviestintä herättää tunteita?

Järki vai tunne: saako vastuuviestintä herättää tunteita?

Vakuuttava informaatiopohjainen vastuuviestintä osataan jo. Vankka vastuullisuuden todistusaineisto löytyy jo yhden jos toisen yrityksen verkkosivuilta – ja hyvä niin.

Raportteja tehdään myös osaavin ottein, joka sekin on hyvä.

Silti vastuuviestintää vaivaa tietynlainen raskauden ja tylsyydenkin tuntu. Moni sanoo, ettei raportteja lueta ja vähän kuten ilmastonmuutoksen olemassaoloa vastuullisuuttakin jotenkin epäillään. Kiinnostaako se ketään? Onko sillä vaikutusta myyntiin? Voiko sillä oikeasti tehdä bisnestä?

Tylsyydestä ei toisaalta päästä helposti irti, koska vastuuviestintä ei oikein saisi olla innostavaakaan – tällöinhän sen vakuuttavuus voisi kärsiä.

Mietin usein, miksi. Miksi vakuuttavuus on usein jotenkin totista torvensoittamista? Ja miksi vastuuviestinnän ainoa tai tärkein tehtävä olisikaan vakuuttaminen.

Eikö vaikuttaminen olisi syvällisempi päämäärä? Toimintaakin ohjaava ja kulttuuria luova?

Onneksi vaikuttavasta vastuuviestinnästä puhutaan jo; tuntuu, kuin olisimme menossa oikeaan suuntaan. Viestinnän ja markkinoinnin peruslait pätevät vastuuviestinnässäkin: tiedolla vakuutetaan, tunteella vaikutetaan.

Menkäämme siis rohkein mielin tunteisiin. Vaikuttuminen tapahtuu tunnetasolla ja allegoriat löytyvät helposti taiteen puolelta, vaikkapa musiikista. Kun musiikin herättämät mielleyhtymät vievät kuulijan perimmäisten oivallusten ääreen tai ne kiteyttävät jonkin sisäisen totuuden kauniisti, tapahtuu vaikuttuminen.

Vaikuttuminen muokkaa asenteita ja ehkä jo käytöstäkin. Tähän olisi hyvä pyrkiä, kun viestinnän aiheet liittyvät siihen, miten takaamme itsellemme ja jälkeläisillemme tulevaisuuden.

Olemme ihmisiä, ammattirooleissammekin tulkitsemme asioita sekä järjellä että tunteella. On siis pelkästään loogista ottaa tämä huomioon myös vastuuviestinnässä.

Kannustan kaikkia vastuuviestijöitä tutkimaan esimerkiksi taiteen ilmaisumuotoja ja keinovalikoimaa seuraavaa projektia tai julkistusta laadittaessa. Ihmetemppuja ei silti tarvita, tässäkään. Arvostavasti kerrottu myös todennäköisesti vastaanotetaan arvostaen, eikä asiakieli ole ainoa vaihtoehto.

Sillä, miten sanotaan, on itse asiassa väliä – ei vain sillä, mitä sanotaan. Kun ihmisen äänen kuulee rivien lomassa ollaan lähellä luottamuksen syntymistä. Kun ääni on lisäksi aito, ollaan jo vuoropuhelun ja vaikuttumisen polulla.