Luottamuksen lähteillä: kuka muistaisi luoda toivoa?

Luottamuksen lähteillä: kuka muistaisi luoda toivoa?

Tasan 19 vuotta sitten sain ensimmäisen lapseni, Ilmarin. Lapsen syntymä on yksi sellainen taitekohta ihmisen elämässä, joka saattaa muuttaa maailmaa ja maailmankuvaa ja ainakin minulle kävi niin. Muistan Ilmarin syntymisen ajoista moniakin asioita mutta erityisesti muistan yhden sen aikaisen uutisen. 15.2.2001 uutisista kuultiin, että Suomen luottopakit lankesivat, kun Suomen hiihtomaajoukkueen jäsenet joutuivat epäilyksenalaisiksi dopingin käytöstä.

Muistan seuranneeni tätä uutisointia aika synkkänä – mikä on siksi merkillepantavaa, että en seuraa urheilua ollenkaan, eikä aiheen siksi olisi luullut koskettavan minua kovinkaan syvällisesti. Ehkä lapsen syntymä herkisti aiheelle ja aiheutti jotain sielunelämän ja maailmankatsomuksen fundamentaalitason muutoksia, mitä en silloin vielä itse tajunnut. Uutisikkuna oli minusta aika musta ja ehkä se väritti myös ikkunaa elämään. Ehkä se ei ollutkaan se urheilu-uutisen elementti, mikä minua tavoitti, vaan joku symbolisempi ulottuvuus.

Tästä kului vain muutamia kuukausia, kun uutisikkuna musteni kokonaan New Yorkissa.

Vuonna 2001 maailma oli aika synkkä, ainakin synkät uutiset vallitsivat maisemaa, ja median tehtävä oli kertoa tästä kaikesta. Toivoa ei kuitenkaan luonut kukaan. Vai loiko? Ehkä en vain huomannut. Toivon luominen on minusta liian pitkään jäänyt itse kunkin omalle vastuulle.

Toisen lapseni, Sakarin, äitiyslomalta palatessani keväällä 2009 mietin uusi läppäri sylissäni, mitä minun täytyy tajuta voidakseni jatkaa motivoituneena sekä omaa ammattiani kehittäen työssä eteenpäin. Vastuullisuus ja kuinka siitä kommunikoidaan korostuivat alan ja asiakkaiden keskusteluissa – erityisesti mietittiin, että paljon hyvää jo tehdään yrityksissä, mutta siitä ei uskalleta tai osata kertoa, sillä sitä voidaan pitää kilven kiillotuksena ja viherpesuna. Se ei tuntunut minusta täysin oikeudenmukaiselta, vaikka totta on, että vastuullista tekemistä on myös aika ajoin käytetty keinotekoisena kontekstina.

Tajusin hetimiten, etten pääse aiheesta kartalle yksinäni, enkä haluakaan koska silloin tekeminen jää helposti saarekenäpertelyksi, ja  perustin LinkedIn-ympäristöön ryhmän Vastuulliset viestijät. Ryhmä alkoi heti kasvaa tasaisesti, mutta ihan heti en itse tajunnut, miksi ryhmä tuntui minusta tärkeältä ja mikä oli syvällisin motivaationi sen pyörittämiseen. Itse asiassa olen tajunnut sen vasta ihan viime aikoina.

Hiihtoteemaan palatakseni Mika Myllylän kuolema vuonna 2011 on yksi muistamani musta uutinen, jonka jollain tavalla koen muokanneen maailmankuvaani. Toisin kuin doping-kohun kohdalla sen kohdatessani alkoivat kuitenkin jo jyvät erottua akanoista: en tiennyt,  kumpaa surin enemmän: itse kuolemaa vai siitä koottua riipivää tarinaa. Kun uutinen tuli, olin perheen kanssa lomalla saaressa Suomenniemellä ja minulla olisi ollut hyvä mahdollisuus siintyä rantalepikossa autereisten ajatusten kanssa, mutta sen sijaan surin Mika Myllylän baarin seinustalle yksin jäänyttä pyörää. Se kuva ei taida hälvetä mielestäni ikinä. Juttu oli vaikuttavuudessaan hyvä mutta oliko se sittenkään hyvä?

Mihin tarvitsemme näitä repiviä surutarinoita? Ylösrakentumiseenko? Valaistumiseen? Hyvinvointiin? Hyvin mahdollisesti niitä tarvitaan lehtien myymiseen – joka on ymmärrettävä mutta ei minusta riittävän hyvä syy. Lehdillä ja medialla on oltava parempia syitä olemassaoloonsa.

Toki on ymmärrettävää, että epäkohdat täytyy valaista ja esimerkiksi sellaiset kauheudet kuin kouluammuskelut on ilman muuta saatava julkiseen käsittelyyn niin kipeitä kuin aiheet ovatkin.

Joku näissäkin uutisoinneissa on minua silti häirinnyt. Uutisointi, synkkyytensä lisäksi, on aika reaktiivista: puhumme jälkeen päin. Voisiko tiedonvälitys toimia paremmin myös ennakoivasti: esim. juuri ja nimenomaan kouluturvallisuusaiheissa? Tai voitaisiinko urheilijoiden valmennuksen tavoista ja tavoitteista keskustella julkisuudessa rakentavasti, ei repivästi, ennen superlahjakkuuksien lankeamista ja/ tai burnoutia. Olisiko se vastuullista viestintää medialta? Voisiko uutisen kriteeri kokea evoluution, että saisimme kouluturvallisuusaiheita muutenkin kuin kriiseissä esillä pidettyä ja siten ehkä edistettyä turvallisuuskulttuuria, joka voisi tukea päätöksiä, millä ehkäistään uudet katastrofit.

Voiko tiedolla luoda muuta kuin tuskaa, voiko sillä luoda myös toivoa? Maailma on toki kolkko paikka ja pimeyttä ylläpitävät tahot täytyy tuoda päivänvaloon,

MUTTA

maailma on myös epäkohtiaan moninaisempi paikka ja tiedonvälityksen tehtävä voisi olla välittää sitä. Toivolla on käyttöarvoa, eikä sen missään tapauksessa tarvitse eikä pidä olla hömppää. Journalismin pohja voi minusta ihan yhtä hyvin olla terve luottamus kuin terve epäilyskin.

Vastuulliset viestijät on perustettu, jotta oppisimme viestimään vastuullisesti ja myös vastuullisuudesta. Tuntuu, että esim. yritysten hyvin ja hyvän tekemisestä ei ole oikein aina osattu tai uskallettu kertoa, eikä viestiä aina olla myöskään kuultu.

Pieniä pilkahduksia on jo olemassa, mutta minusta tarvitsemme kulttuurinmuutoksen, jotta saamme hiukan valkeutta väliin mustaan uutisikkunaan. Meidän on opittava kertomaan hyvästä ja me voimme luoda kerronnalla kulttuuria, joka auttaa sitä myös vastaanottamaan. Tähän tarvitaan viestinnäntekijöiden ja vastaanottajien keskinäistä luottamusta. Jos esim. media jatkossa suostuu myös hyvän paljastajaksi, myös yrityshyvän, voi olla, että se luo intoa yhä useammassa yrityksessä tehdä hyvää ja hyvin. Hyvinkin simppeliä – ja juuri siksi ainakin minun on siihen helppo uskoa.

Kerrotaan hyvästä, koska vain hyvä auttaa! Hyvä asenne, hyvä mieli, hyvät teot, hyvät sanat. Mikään muu ei koskaan auta ketään missään: ei ihmistä, ei yritystä, ei puoluetta eikä maata.

Luottamusaamussa luomme jälleen katsauksen hyvää yllä ja koossa pitävään luottamukseen. Hyvällä vastuullisella ja vastuullisuusviestinnällä ja hyvällä johtamisella ansaitaan ja huolletaan sitä. Kaiken kerronnan ”jalo päämäärä” voisi ja minusta pitäisi olla luottamuksen rakentaminen pikemminkin kuin rapauttaminen. Me kaikki tarvitsemme luottamusta, ja ihan erityisesti tuntuu että me tarvitsemme sitä nyt.

Hyvää luottamuksen syntymäpäivää meille kaikille ihan joka päivä! Niin ja tervetuloa Luottamusaamuun!

T. Nina Alivirta, luottamusviestijä

Järki vai tunne: saako vastuuviestintä herättää tunteita?

Järki vai tunne: saako vastuuviestintä herättää tunteita?

Vakuuttava informaatiopohjainen vastuuviestintä osataan jo. Vankka vastuullisuuden todistusaineisto löytyy jo yhden jos toisen yrityksen verkkosivuilta – ja hyvä niin.

Raportteja tehdään myös osaavin ottein, joka sekin on hyvä.

Silti vastuuviestintää vaivaa tietynlainen raskauden ja tylsyydenkin tuntu. Moni sanoo, ettei raportteja lueta ja vähän kuten ilmastonmuutoksen olemassaoloa vastuullisuuttakin jotenkin epäillään. Kiinnostaako se ketään? Onko sillä vaikutusta myyntiin? Voiko sillä oikeasti tehdä bisnestä?

Tylsyydestä ei toisaalta päästä helposti irti, koska vastuuviestintä ei oikein saisi olla innostavaakaan – tällöinhän sen vakuuttavuus voisi kärsiä.

Mietin usein, miksi. Miksi vakuuttavuus on usein jotenkin totista torvensoittamista? Ja miksi vastuuviestinnän ainoa tai tärkein tehtävä olisikaan vakuuttaminen.

Eikö vaikuttaminen olisi syvällisempi päämäärä? Toimintaakin ohjaava ja kulttuuria luova?

Onneksi vaikuttavasta vastuuviestinnästä puhutaan jo; tuntuu, kuin olisimme menossa oikeaan suuntaan. Viestinnän ja markkinoinnin peruslait pätevät vastuuviestinnässäkin: tiedolla vakuutetaan, tunteella vaikutetaan.

Menkäämme siis rohkein mielin tunteisiin. Vaikuttuminen tapahtuu tunnetasolla ja allegoriat löytyvät helposti taiteen puolelta, vaikkapa musiikista. Kun musiikin herättämät mielleyhtymät vievät kuulijan perimmäisten oivallusten ääreen tai ne kiteyttävät jonkin sisäisen totuuden kauniisti, tapahtuu vaikuttuminen.

Vaikuttuminen muokkaa asenteita ja ehkä jo käytöstäkin. Tähän olisi hyvä pyrkiä, kun viestinnän aiheet liittyvät siihen, miten takaamme itsellemme ja jälkeläisillemme tulevaisuuden.

Olemme ihmisiä, ammattirooleissammekin tulkitsemme asioita sekä järjellä että tunteella. On siis pelkästään loogista ottaa tämä huomioon myös vastuuviestinnässä.

Kannustan kaikkia vastuuviestijöitä tutkimaan esimerkiksi taiteen ilmaisumuotoja ja keinovalikoimaa seuraavaa projektia tai julkistusta laadittaessa. Ihmetemppuja ei silti tarvita, tässäkään. Arvostavasti kerrottu myös todennäköisesti vastaanotetaan arvostaen, eikä asiakieli ole ainoa vaihtoehto.

Sillä, miten sanotaan, on itse asiassa väliä – ei vain sillä, mitä sanotaan. Kun ihmisen äänen kuulee rivien lomassa ollaan lähellä luottamuksen syntymistä. Kun ääni on lisäksi aito, ollaan jo vuoropuhelun ja vaikuttumisen polulla.

Pilgrimin hyvinvointimalli: ensimmäinen asiakas on oma työntekijä

Pilgrimin hyvinvointimalli: ensimmäinen asiakas on oma työntekijä

Hyvinvoinnista on tullut suorituskeskeistä ja näyttöjä ikään kuin vaaditaan oman tuloskunnon todistelun pitimiksi. Sillä, mitä kutsutaan hyvinvoinniksi, on usein selkeä utiliteettinäkökulma yritykselle: on tärkeää voida suorittaa työtehtäviä tarvittaessa pitkäänkin normaalin jaksamisen rajan, työajan, ylikin.

Kärjistän, mutta tällaisia tendenssejä on aistittavissa. Hyvinvoinnin yhtälö rakentuu liikuntapainotteiseksi ja mitä rankemmin treenaat, sitä kuumempi paketti olet työmarkkinoilla.

On ihan ok yritykselle tukea työntekijän hyvinvointia, mutta ei ylisuoritukset kiikarissa, vaan tasaista työssä jaksamista varten ja monipuolisesti.

Ylikuntoiluvimmaan yhdistyy myös minäkuvan kiillottaminen. Hyvinvointiajattelu on paikoin melkeinpä hysteerisellä pohjalla. Lopetin äskettäin erään hyvinvointivaikuttajan seuraamisen, kun marjojen sellaisenaan nauttiminen piti ansaita pitkällä juoksulenkillä.

Jokainen hurahtaa vapaasti mihin tahansa lajiin, mutta hurahtaminen ja hyvinvointi eivät ole yksi ja sama asia. On tärkeää puhua oikeista asioista oikeilla nimillä.

Luultavimmin työhyvinvoinnissakin kyse on perusasioista, ei sirkustempuista tai suorittamisesta. Ja tunnistamisesta: mitkä ovat juuri meidän työyhteisössämme niitä seikkoja, jotka rohmuavat jaksamisen varastoja ja kasvattavat kasaa pään päälle?

Konsulttityössä ainakin yksi keskeinen jaksamista ja työn laatua syövä tekijä on työajan jäsentymättömyys ja ajan venyminen varkain: kuin kirjoittamaton velvollisuus olla aina palveluksessa ja vastailla meileihin iltamyöhään, vaikka usein työpäivä on alkanut jo ennen kahdeksaa.

Kiire ja tauottomuus kostautuu erityisesti laadukkaan ajattelun vähenemisenä, sillä ajattelu vaatii aikaa. Kun palvelualttiuden hengessä vain reagoidaan ja suoritetaan, unohdetaan asiakastyössä tärkeä ulos- ja eteenpäin katsominen. Näin päädytään siihen, että koko ajan ja joka suunnassa on kiire, eikä hyvin tekemiselle jää mahdollisuuksia – tämä ei ruoki motivaatiota eikä laadukkaasta työstä kumpuavaa hyvää asiakassuhdettakaan.

Itse arvostan tietoista ajankäyttöä ja mielekästä työskentelyn tapaa, jossa ensimmäinen arvo, mitä asiakkaalle tuotamme, on ajattelu. Siihen saakin mennä aikaa, sillä harva asia hyötyy kiireestä. Tuloksekas asiakassuhde onkin siis työntekijän ja toimeksisaaneen hyvinvoinnin juuressa kiinni.

Kevätkauden viimeisessä viikkopalaverissamme ennen lomia päivitimme juuri hyvinvoinnin mallejamme näiden linjausten mukaan. Tässä kohdin sanonta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty pitää hyvin paikkansa. Hyvinvoiva ja järkevässä aikataulussa töitään suunnitteleva ja tekevä ihminen on asiakkaan projektin laadun varmin tae.

Hyvinvoivia ja kiireettömiä kesäpäiviä toivotellen,

Nina