Olen alkanut tarkastella omaa sisäistä puhettani. Vallankin näin pandemian ja kroonistuneen kriisin aikana on tärkeää suodattaa ja pohtia tarkemmin, mitä tietoa tarvitsee ja mihin – ja kuinka paljon/ usein.

Kun kylpee kaikessa tieto- ja mielipidetulvassa aamusta iltaan, osa siitä asettuu taloksi. Ennen kuin huomaakaan mielen ympärillä on pysyväksi muuttuneen poikkeustilan kulttuuri, josta voi myöhemmin olla hyvin vaikea päästä eroon.

Kaikki on kuin huomaamatta aika kauheaa ja raskasta. Kielteinen maisema hallitsee ja valtaa alaa, eikä alkuun hassuksi tarkoitettu sarkastisuus enää lopulta olekaan hauskaa – vaan lähinnä koko elämä alkaa vaikuttaa harmaalta ja kyllästyttävältä.

Emme tunne placebo-efektiä kunnolla ja toisaalta tiedämme, että vakava sairaus ei parane, kun vain ajattelee reippaita ajatuksia. Siinä välimaastossa on kuitenkin alue, jota kannattaa katsella tarkemmin, sillä sanoissa on voimaa – ne vaikuttavat mieleemme hyvinkin lähtemättömästi. Ja mielen voima toimintaa ohjaavana tekijänä on selvä: lannistunut ei onnistu.

Jos esim. lapsi kuulee toistuvasti vanhemmiltaan, kuinka he kuvailevat häntä tuttavilleen ujoksi, voi olla, että ujon identiteetti iskostuu. Malli voi jäädä päälle ja vielä aikuisena perheyhteyksissä käyttäytyy edelleen ujosti, vaikka ammatiltaan olisi julkkispuhuja ja sosiaalinen perhonen, jossa ei ole ujouden ripaustakaan.

Ihan kokonaan oma lukunsa on kiusaamispuhe ja nyt tämä ympäröivä pandemiapuhe, joka on kuin läpäisemätön kupu yllämme kaiken aikaa.

Sanoilla ja sanotulla on vaikutusta mieleen ja mielellä vaikutusta tekemiseen ja siinä mielessä sanat ovat aina tekoja. Ne rakentavat kulttuuria. Nyt pandemian aikana meidän on rakennettava menestyksen kulttuuria vahvemmin kuin koskaan, sillä poikkeustilan kulttuuria emme oikeastaan edes tarvitse. Se on vain tila, joka pitää väliaikaisesti hyväksyä.

Nyt siis korjaan itseäni pienissä hetkissä, joissa saan itseni kiinni ilmaisuista kuten ”aina tää on tällaista” tai ”voi jeesus, mitähän vielä”. Nämä eivät ole menestyksen avaimia, eivät edes päivittäisen pärjäämisen. Ne ruokkivat mieleen vääjäämätöntä tunnelmaa siitä, että kaikki on pielessä ja hankalaa. Ja mikä pahinta, tämä puheenparsi tarttuu ja kohta ympärilläsi on lauma lannistuneita.

Me selviämme tästä pandemiasta, mutta me tarvitsemme siihen muutakin kuin kriisitietoisuutta. Me tarvitsemme rohkaisua, toivoa ja näkymää kokonaisuuksista mahdollisuuksien näkökulmasta. Vain hyvinvoivan mielen (ja sitä ruokkivan kielen) avulla selviämme silloin, kun konkreettiset tilanteet ovat vaikeita ja ne täytyy nähdä ja ratkaista uudella tavalla.

Share This