Tasan 19 vuotta sitten sain ensimmäisen lapseni, Ilmarin. Lapsen syntymä on yksi sellainen taitekohta ihmisen elämässä, joka saattaa muuttaa maailmaa ja maailmankuvaa ja ainakin minulle kävi niin. Muistan Ilmarin syntymisen ajoista moniakin asioita mutta erityisesti muistan yhden sen aikaisen uutisen. 15.2.2001 uutisista kuultiin, että Suomen luottopakit lankesivat, kun Suomen hiihtomaajoukkueen jäsenet joutuivat epäilyksenalaisiksi dopingin käytöstä.

Muistan seuranneeni tätä uutisointia aika synkkänä – mikä on siksi merkillepantavaa, että en seuraa urheilua ollenkaan, eikä aiheen siksi olisi luullut koskettavan minua kovinkaan syvällisesti. Ehkä lapsen syntymä herkisti aiheelle ja aiheutti jotain sielunelämän ja maailmankatsomuksen fundamentaalitason muutoksia, mitä en silloin vielä itse tajunnut. Uutisikkuna oli minusta aika musta ja ehkä se väritti myös ikkunaa elämään. Ehkä se ei ollutkaan se urheilu-uutisen elementti, mikä minua tavoitti, vaan joku symbolisempi ulottuvuus.

Tästä kului vain muutamia kuukausia, kun uutisikkuna musteni kokonaan New Yorkissa.

Vuonna 2001 maailma oli aika synkkä, ainakin synkät uutiset vallitsivat maisemaa, ja median tehtävä oli kertoa tästä kaikesta. Toivoa ei kuitenkaan luonut kukaan. Vai loiko? Ehkä en vain huomannut. Toivon luominen on minusta liian pitkään jäänyt itse kunkin omalle vastuulle.

Toisen lapseni, Sakarin, äitiyslomalta palatessani keväällä 2009 mietin uusi läppäri sylissäni, mitä minun täytyy tajuta voidakseni jatkaa motivoituneena sekä omaa ammattiani kehittäen työssä eteenpäin. Vastuullisuus ja kuinka siitä kommunikoidaan korostuivat alan ja asiakkaiden keskusteluissa – erityisesti mietittiin, että paljon hyvää jo tehdään yrityksissä, mutta siitä ei uskalleta tai osata kertoa, sillä sitä voidaan pitää kilven kiillotuksena ja viherpesuna. Se ei tuntunut minusta täysin oikeudenmukaiselta, vaikka totta on, että vastuullista tekemistä on myös aika ajoin käytetty keinotekoisena kontekstina.

Tajusin hetimiten, etten pääse aiheesta kartalle yksinäni, enkä haluakaan koska silloin tekeminen jää helposti saarekenäpertelyksi, ja  perustin LinkedIn-ympäristöön ryhmän Vastuulliset viestijät. Ryhmä alkoi heti kasvaa tasaisesti, mutta ihan heti en itse tajunnut, miksi ryhmä tuntui minusta tärkeältä ja mikä oli syvällisin motivaationi sen pyörittämiseen. Itse asiassa olen tajunnut sen vasta ihan viime aikoina.

Hiihtoteemaan palatakseni Mika Myllylän kuolema vuonna 2011 on yksi muistamani musta uutinen, jonka jollain tavalla koen muokanneen maailmankuvaani. Toisin kuin doping-kohun kohdalla sen kohdatessani alkoivat kuitenkin jo jyvät erottua akanoista: en tiennyt,  kumpaa surin enemmän: itse kuolemaa vai siitä koottua riipivää tarinaa. Kun uutinen tuli, olin perheen kanssa lomalla saaressa Suomenniemellä ja minulla olisi ollut hyvä mahdollisuus siintyä rantalepikossa autereisten ajatusten kanssa, mutta sen sijaan surin Mika Myllylän baarin seinustalle yksin jäänyttä pyörää. Se kuva ei taida hälvetä mielestäni ikinä. Juttu oli vaikuttavuudessaan hyvä mutta oliko se sittenkään hyvä?

Mihin tarvitsemme näitä repiviä surutarinoita? Ylösrakentumiseenko? Valaistumiseen? Hyvinvointiin? Hyvin mahdollisesti niitä tarvitaan lehtien myymiseen – joka on ymmärrettävä mutta ei minusta riittävän hyvä syy. Lehdillä ja medialla on oltava parempia syitä olemassaoloonsa.

Toki on ymmärrettävää, että epäkohdat täytyy valaista ja esimerkiksi sellaiset kauheudet kuin kouluammuskelut on ilman muuta saatava julkiseen käsittelyyn niin kipeitä kuin aiheet ovatkin.

Joku näissäkin uutisoinneissa on minua silti häirinnyt. Uutisointi, synkkyytensä lisäksi, on aika reaktiivista: puhumme jälkeen päin. Voisiko tiedonvälitys toimia paremmin myös ennakoivasti: esim. juuri ja nimenomaan kouluturvallisuusaiheissa? Tai voitaisiinko urheilijoiden valmennuksen tavoista ja tavoitteista keskustella julkisuudessa rakentavasti, ei repivästi, ennen superlahjakkuuksien lankeamista ja/ tai burnoutia. Olisiko se vastuullista viestintää medialta? Voisiko uutisen kriteeri kokea evoluution, että saisimme kouluturvallisuusaiheita muutenkin kuin kriiseissä esillä pidettyä ja siten ehkä edistettyä turvallisuuskulttuuria, joka voisi tukea päätöksiä, millä ehkäistään uudet katastrofit.

Voiko tiedolla luoda muuta kuin tuskaa, voiko sillä luoda myös toivoa? Maailma on toki kolkko paikka ja pimeyttä ylläpitävät tahot täytyy tuoda päivänvaloon,

MUTTA

maailma on myös epäkohtiaan moninaisempi paikka ja tiedonvälityksen tehtävä voisi olla välittää sitä. Toivolla on käyttöarvoa, eikä sen missään tapauksessa tarvitse eikä pidä olla hömppää. Journalismin pohja voi minusta ihan yhtä hyvin olla terve luottamus kuin terve epäilyskin.

Vastuulliset viestijät on perustettu, jotta oppisimme viestimään vastuullisesti ja myös vastuullisuudesta. Tuntuu, että esim. yritysten hyvin ja hyvän tekemisestä ei ole oikein aina osattu tai uskallettu kertoa, eikä viestiä aina olla myöskään kuultu.

Pieniä pilkahduksia on jo olemassa, mutta minusta tarvitsemme kulttuurinmuutoksen, jotta saamme hiukan valkeutta väliin mustaan uutisikkunaan. Meidän on opittava kertomaan hyvästä ja me voimme luoda kerronnalla kulttuuria, joka auttaa sitä myös vastaanottamaan. Tähän tarvitaan viestinnäntekijöiden ja vastaanottajien keskinäistä luottamusta. Jos esim. media jatkossa suostuu myös hyvän paljastajaksi, myös yrityshyvän, voi olla, että se luo intoa yhä useammassa yrityksessä tehdä hyvää ja hyvin. Hyvinkin simppeliä – ja juuri siksi ainakin minun on siihen helppo uskoa.

Kerrotaan hyvästä, koska vain hyvä auttaa! Hyvä asenne, hyvä mieli, hyvät teot, hyvät sanat. Mikään muu ei koskaan auta ketään missään: ei ihmistä, ei yritystä, ei puoluetta eikä maata.

Luottamusaamussa luomme jälleen katsauksen hyvää yllä ja koossa pitävään luottamukseen. Hyvällä vastuullisella ja vastuullisuusviestinnällä ja hyvällä johtamisella ansaitaan ja huolletaan sitä. Kaiken kerronnan ”jalo päämäärä” voisi ja minusta pitäisi olla luottamuksen rakentaminen pikemminkin kuin rapauttaminen. Me kaikki tarvitsemme luottamusta, ja ihan erityisesti tuntuu että me tarvitsemme sitä nyt.

Hyvää luottamuksen syntymäpäivää meille kaikille ihan joka päivä! Niin ja tervetuloa Luottamusaamuun!

T. Nina Alivirta, luottamusviestijä

Share This