Olin pienenä mielelläni prinsessa tai intiaanityttö. Sukelsin niin syvälle mielikuvitusmaailmaani, että elin siinä päivästä toiseen. Tarhassa ei ollut epäilystäkään kuka esittäisi pääroolin. Prinsessa eli kevätjuhlaesitystä jo viikkoja etukäteen. Intiaanityttö osasi prinsessan roolinsa sisäisesti, laulut ulkoa ensi yrittämällä.

Äidin lähtiessä kauppaan hän hätäili, voisiko lasta jättää edes hetkeksi. Ei. Soitin heti kummitädilleni hätäpäissäni. “Voitko tulla äkkiä apuun?” “Mikä siellä on hätänä lapsirakas?” “Täällä on krokotiileja sängyn alla, sinun pitää tulla pelastamaan minut täältä.”

Kevätsadetta tuli eräänä vuonna niin paljon, että sade teki massiivisen lätäkön talon takana olevaan metsään. Se näytti intiaanitytön silmissä akvaariolta minne sai mennä sisälle seikkailemaan. Hän houkutteli mukaansa kaverinkin. ”Herranjumala! Tulkaa pois sieltä! Te hukutte, kun teillä on ne kurahousut päällä!”

Varhaisteininä elävöitin muuten tylsähköä joulutapahtumaa rakentamalla jouluisia teatteriesityksiä. Joinain vuosina se oli Onks Viljoo näkyny? Toisina vuosina aihe käsitteli jotain muuta yhtä ajankohtaista. Eläydyin hahmoihin, pystyin samaistumaan heidän olemuksiinsa ja ajatuksiinsa.

Katselin maailmaa sateenkaarenväristen lasien takaa, missä pelkästään autolla parkkeeraamisesta sai aikaan satumaisen tarinan. Seuraamalla ihmisiä, heistä sai kirjoitettua tarinan. Se miten he reagoivat muiden kanssa, sai aikaan draamaa tai komediaa. ”Miksi sillä oli tuo kello? Miksi se kaivaa välillä nenää?

Loistin tarinoillani koulussa. Opin kirjoittamaan ja kertomaan esitykseni niin, että ne viihdyttivät ja saivat ihmiset iloisiksi. Olin juhlien väripilkku, joka kertoi värikkäitä tositarinoita elämästä. Elin maailmassa, joka oli hullunkurisen täynnä erilaisia tarinoita. Jokainen hetki oli portti uuteen tarinaan.

Löysin tieni radioon ja lopulta isojen yleisöjen eteen. Sain tutkia maailman tarinoita, niiden vaikutuksia yhdessä kuulijoiden ja yleisön kanssa. Koin tekeväni jotain merkityksellistä. Näkemällä ja kertomalla asiat sellaisina, mitä moni ehkä ajattelee, mutta ei osaa pukea sanoiksi. Kauniiksi ja koskettaviksi sanoiksi. Vaikuttaviksi.

Menetin myös ystävän, joka oli ärsyyntynyt tarinoistani. ”Tajuatko, että värität tarinoita?” Rehellisyys on minulle kaikki kaikessa. Miten näkisin maailman, jos siinä ei ole enää värejä? Aloin hetkellisesti nähdä sen harmaana. Aihetta muistellessa, kyyneleet nousevat silmiini. Olen tällainen, miksi voisin muuttua?

Lukiessani kirjaa se imee minut niin syvälle, että elän joka hetken. En kykene katsomaan voimakkaita traagisia elokuvia, koska niiden herättämät tunnetilat vievät mielikuvani liian pitkälle. Kirjoittaessani, elän tekstin tunnetiloissa. Puhuessani elän kertomaani. Rakentaessani viestin tarinaa, elän sen hetkihetkeltä. Näen sen vaikuttavuuden, tunnen sen kehollisesti.

Olen synnynnäinen tarinankertoja. Se tulee sydämestä. Rakkaudesta väreihin.

Hyvien tarinoiden mahti on valtava. Hyvä tarina koskettaa syvälle ja saa aikaan liikettä.

Share This

Kommentoi